Vielä koittaa kaunis päivä

Laitanpa tähän alkuun saamani kommentin, joka helpotti oloani huomattavasti ja toivottavasti auttaa teitäkin:

pasfacile sanoi:

Hei tyttönen!

Vahingossa eksyin lukemaan blogiasi (ja lueskelin marraskuisiakin juttujasi). Hiukkasen olen sinua vanhempi, mutta kovasti sympatiseeraan!

Halusin myös kertoa omasta masennuksestani rohkaisuksi. Itselläni se ei liittynyt syömishäiriöön vaan enemmänkin ylisuorittamiseen ja liialliseen itsekritiikkiin - ajattelin, että en ikinä voi olla tarpeeksi hyvä edes itselleni. Noista pahimmista ajoista on nyt n. 7 vuotta. Tällä hetkellä en enää tarvitse masennuslääkkeitä, tunnen oloni "normaaliksi", ja luotan siihen että tulevaisuus tulee olemaan vähintäänkin ihan ok. Vaikka kuinka elämä tuntuu tiettynä hetkenä merkityksettömältä, ei se sitä ole.

Tiedän, että silloin kun masentaa, ei jaksa ajatella, että joskus voisi olla paremmin. Toivottavasti puhut vielä koulullasi kuraattorille ja terveydenhoitajalle näistä! Täällä on nimittäin ainakin yksi tyttönen, joka jaksoi tuskastella psykologien kanssa ja odotella, että elämä muuttuisi vähän paremmaksi. Ja kyllähän se muuttui. Nyt on enemmänkin kuin ihan ok. Ja sullakin vielä tulee olemaan. Sitä ihanampia ne hyvät hetket on, mitä syvemmällä on käynyt. Kunhan et jää sinne pohjamutiin.


T. Maija

Kiitos sinulle, Maija, kommenttisi todellakin rohkaisi minua ja paljon <3 Kiitos myös kaikki muutkin ihanat lukijat, jotka kommentoitte ja tuette, olette jotain ihan uskomattoman tärkeää lohduttavine sanoinenne! :)

Olen itse juuri paininut sen tunteen kanssa, että miten tämä olo voisi tästä parantua, kun ammattiapu ei ainakaan vielä tunnu oikein missään. Päällimmäisenä on ollut sellainen olo, että miten muka ikinä voin olla tyytyväinen itseeni, ulkonäkööni ja vartalooni, kun koko elämän olen vihannut itseäni ja tavoitellut täydellistä minää. Maijan kommentti kuitenkin auttoi minua tajuamaan, että ei tämä kestä ikuisesti, vaikka nyt ahdistaa ihan suunnattomasti. Juttelinkin viimeksi psykiatrini kanssa siitä, että jostain syystä minua ahdistaa aina todella paljon käydä tapaamassa häntä, kun en oikein tiedä mitä pitäisi sanoa ja minulla on aina sellainen olo, että kaikki ihmiset, hänkin, pitävät minua ihan säälittävänä luuserina. Oli kuitenkin helpottavaa saada puhua asioista ihan suoraan ja rehellisesti, ja siihen apu kai perustuukin: että voi luottaa ja puhua ihan kaikesta. Enää ei ahdista ollenkaan ajatus mennä juttelemaan, vaan se tuntuu pelkästään hyvältä: elämässäni on joku joka ihan oikeasti kuuntelee ja ymmärtää.

Psykiatri myös laittoi minulle lähetteen ravitsemusterapeutin luokse, ja menen tapaamaan häntä tammikuussa. Hänen kanssaan on tarkoitus keskittyä vääristyneisiin ruokatottumuksiini ja kehonkuvaani. Toiveeni ovat hyvin korkealla, sillä psykiatri sanoi, että monet hänen luonaan käyneet syömishäiriöiset ovat olleet erittäin tyytyväisiä juuri kyseiseen ravitsemusterapeuttiin ja kokeneet saaneensa häneltä hyvin apua. Ehkä minäkin hänen avullaan pikku hiljaa opin syömään normaalisti ja arvostamaan itseäni :)

I'm so lost

 

Olen ihan sekaisin, kaikki ahdistaa. 

Ei ole tehnyt mieli ruokaa kuukauteen sen paskan yön jälkeen, ja olen syönyt todella, todella vähän.

Olen muistanut, miten lohduttavaa syömättömyys on, miten ihanaa on huomata laihtuneensa.

Olen tajunnut, miten löysyys on alkanut vallata kehoani.

Huomaan yhä useammin eksyväni ihailemaan thinspokuvia.

Olen tietoinen siitä, ettei tämä ole terveellistä, mutta en jaksa välittää.

Mikään ei kiinnosta, teen kaiken rutiinilla ja alan väsyä yrittämiseen, en jaksa enää esittää pirteää.

Uskoni paremmasta tulevaisuudesta alkaa horjua.

En käsitä, miten voisin olla onnellinen, kun en osaa olla ihmisten kanssa.

En ole luonnostani sosiaalinen ja pirteä, en vain ole.

En ikinä tiedä mitä sanoa tai tehdä, ja  minusta tuntuu aina siltä, että kaikki pitävät minua typeränä.

Tuntuu että olen kaikkien mielestä nolo ja säälittävä.

Minulla on niin jaksamaton olo.

En jaksa.

Ja minua pelottaa ja ahdistaa, kun kaikki sanovat että päätän itse elämästäni. 

Yksi kaverini sanoi, että ei "usko masennukseen".

Hänen mielestään ihminen voi itse päättää onko onnellinen vai ei.

Minun teki mieli huutaa hänelle, että onko hän ihan idiootti?!?

Luuleeko hän etten haluaisi pois tästä paskasta olosta???

Toinen kaverini sanoi, että jos oikeasti haluaisin kuolla, olisin jo kuollut.

Kun sanoin, että oikeastaan minun olisi ihan sama tappaa itseni koska kaikki pääsisivät siitä kyllä yli, kaverini sanoi vain, että "niin, kyllä kaikesta pääsee yli".

Olenko ihan oikeasti niin säälittävä paska, että en ansaitse edes myötäuntoa kavereiltani?

Eikö ketään oikeasti kiinnosta??

Minun tekisi mieli tappaa itseni jo senkin takia, että ihmiset oikeasti tajuaisivat, että minun on paha olla.

Mutta en loppujen lopuksi halua tappaa itseäni, haluan uskoa että kaikki tämä paska loppuu vielä joskus.

Kyllä minunkin on vielä joskus saatava kokea onnellisuutta.

Nyt vain on niin ahdistava olo.

En vittu jaksa.

En jaksa.

Operaatio hymy

 

Hymyile.

Hymyile oikein oikein oikein leveästi.

Jos ei hymyilytä, hymyile väkisin kunnes huomaat olevasi oikeasti iloinen! :D 

(Toistele vaikka mielessäsi sanaa hymy hymy hymy hymy hymy hymy hymy hymy kunnes alat tajuta miten tyhmältä se kuulostaa! :D)

Pidä hymy naamalla ja huomaa miten se saa kasvosi loistamaan ja tekee sinut kauniiksi :)

 

Hymyile joka päivä. Monta kertaa. Hymy auttaa :)

Weight is just a number

 

Meidän jokaisen pitäisi ihan oikeasti muistaa, että paino on vain numero. Ei kukaan määrittele meitä sen perusteella, minkä kokoisia olemme. Eihän kukaan myöskään arvostele meitä hiusten pituuden tai kengänkoon tai pään ympärysmitan perusteella; miksi kukaan siis välittäisi siitäkään mitä vaa'an n tai mittanauhan numerot meidän kohdallamme näyttävät? Vain sillä on väliä, millaisia ajatuksia, mielipiteitä ja taitoja meillä on, millaisia päätöksiä teemme ja miten suhtaudumme toisiin ihmisiin: juuri näihin asioihinhan me muissakin rakastumme. Me itse määrittelemme itsellemme mitä on kauneus ja luomme omat paineemme. Meidän ei pitäisi keskittyä vihaamaan kehojamme, vaan voisimme olla onnellisia ja rakastaa vartaloitamme juuri tällasina kuin ne ovat, sillä juuri tällaisiksi ne on luotu <3

Moving on

Liikuin tänään taas yhden askeleen lähemmäs parantumista, vaikka se oli hyvin vaikeaa. En olisi millään halunnut, mutta itseni kannalta minun oli pakko tehdä se: poistin seuraamistani blogeista laihdutusblogit ja jätin jäljelle vain blogeja, jotka keskittyvät joko syömishäiriöstä paranemiseen tai johonkin aivan muuhun kuin koko häiriöön. 

Tajusin, että laihdutuksesta ja kaloreista lukeminen vain herättää minussa vanhoja sairaita ajatuksia, enkä ikinä pääse niistä lopullisesti eroon, jos jatkan niiden säännöllistä ajattelemista. Vaikka monista syömishäiriöisistä bloggaajista on viimeisen vuoden aikana tullut minulle erittäin läheisiä ja tärkeitä, en voi uhrata omaa terveyttäni. Toivon niiiiiiiiin kovasti, että te ihanat itsekin tajuatte, miten sairaan ajattelumaailman syömishäiriöt aiheuttavat, ja haette apua. Sitä kutsutaan avuksi siksi että se ihan oikeasti auttaa, lupaan <3

Ette ehkä usko, miten vaikea minun oli teistä joka ikisen kohdalla painaa "lopeta lukeminen" -nappia. Tuntui siltä, kuin jollain lailla pettäisin ystäväni. Ymmärtäkää, että olette minulle silti ihan mielettömän tärkeitä, ja toivon sydämestäni että vielä joskus voin lukea blogejanne, joissa kerrotte paranemisestanne ja olette onnellisia; että elämiimme mahtuu vielä joskus muutakin kuin kalorit ja kilogrammat, ja että voimme jutella muista ihanista asioista. Että voimme joskus yhdessä muistella tätä ankeaa aikaa, josta kuitenkin selvisimme. 

Rakkaat tytöt, te olette minun silmissäni jotain uskomattoman arvokasta ja ihanaa<3 En usko, että voin täysin kokonaan unohtaa blogejanne, vaan käyn luultavasti vielä tsemppailemassa teitä kohti terveempää tulevaisuutta. En voi kokonaan jättää teitä, vaan minun on pakko käydä silloin tällöin kurkkailemassa kuulumisianne, sillä teistä on tullut minulle niin tärkeitä.

Toivon, että ymmärrätte näkökantani. Olette ihania, enkä olisi halunnut jättää teitä, mutta näin minullakin on ehkä mahdollisuus tulla onnelliseksi <3

Dear reader

 

Muista se aina, juuri sinä olet ihana ja kaunis ihan vain siksi, että olet juuri sinä etkä kukaan muu <3

Valoa

Vaikka nyt tuntuu siltä, että kasvojeni peitoksi olisi heitetty jonkinlainen paksu, läpinäkyvä kangas, jonka läpi yritän olla epätoivoisesti mukana elämässä ja tehdä normaaleja asioita etten kaatuisi kankaan painosta maahan, en usko tämän kestävän loputtomiin. Uskon ja luotan siihen, että elämässäni on tarkoitus kaiken tämän surun jälkeen tapahtua jotain todella ihanaa. Toivon, että kokemukseni voivat jollain lailla auttaa minua auttamaan muita, sillä kaiken tämän kokeneena voin ehkä paremmin ymmärtää erilaisten ihmisten kokemuksia ja näkökulmia.

Kestän tämän tyhjän ja onton tunteen vain sen voimalla, että uskon niin voimakkaasti tämän joskus loppuvan. Aika auttaa aina, ja joku päivä huomaan ettei enää itketä tai ahdista, ja sitten tajuan olevani onnellinen. Niin sen vain täytyy mennä, tai missään ei ole mitään järkeä. Jumalan rakkaus on jotain niin suurta, että ei tätä elämää voi elää ilman että tuon rakkauden kokee.