Sinulla ei ole paljoa aikaa

Sinä sanot, ettet jaksa elää. Tahtoisit kuolla, koska et jaksa etkä halua olla enää olemassa.

Sinun elämäsi kestää korkeintaan enää noin 60-80 vuotta. Ja se on siinä. Sitten kaikki on ohi ja sinä olet kuollut, etkä enää ikinä pääse takaisin. Itselleni tämä ajatus on itsetuhoisten ajatusteni keskellä tuonut suunnattomasti lohdutusta; ei minun tarvitse tappaa itseäni, koska tulen joka tapauksessa kuolemaan.

Kun miettii koko tätä valtavaa maailmankaikkeutta, nuo muutamat kymmenet jäljellä olevat vuodet ovat hyvin pieni ja mitätön aika. Sinulle ne ovat kuitenkin koko elämä. Kysymys kuuluukin: miten tahdot käyttää elämäsi? Tässä maailmassa ei mitään muuta olekaan kuin vaihtoehtoja.

Et halua elää, koska näet elämän tietynlaisena. Se elämä, jonka näet, on kamalaa. Mutta mitä sinä oikeastaan siellä näet? Pakkoa, esittämistä ja ahdistusta? Miksi katselet vain niitä, etkä kaikkea sitä muuta, jota elämässä on?

Mieti nyt. Miksi sinun pitäisi tehdä yhtään mitään? Miksi mitään on muka pakko tehdä? Ei ole! Tämä on sinun elämäsi, ja sinä saat tehdä sillä mitä ikinä haluat. Ei sinun tarvitse käydä koulua ja opiskella itsellesi ammattia, hankkia aviomiestä ja rivitalonpätkää asuntolainoineen ja koiraa ja kahta lasta. Ei sinun tarvitse tuntea paineita tietynlaisesta elämästä, koska tämä on sinun elämäsi. Muut saavat elää miten haluavat, mutta jos sinä et nauti tietynlaisesta tavasta elää, sinun ei tarvitse. Sinä saat käyttää tämän elämäsi juuri niin kuin itse haluat.

Sinulla ei ole loputtomasti aikaa tällä maapallolla. Se mitä sinulla kuitenkin on, on mielikuvituksesi, unelmasi ja tahtosi. Sinulla on tietyt asiat, joiden tekemisestä nautit valtavasti. Sinä olet juuri nyt elossa, joten tee niitä asioita! Et sinä niitä kuolemasikaan jälkeen voi enää tehdä.

Aikasi täällä on rajallinen. Mikään muu ei ole! Mene jo, uskalla unelmoida ja toteuta unelmasi, koska mitä sitten, vaikka joskus epäonnistuisitkin? Olet kuitenkin sadan vuoden päästä ollut kuolleena jo pitkään, eikä kukaan enää silloin voi kokeilla asioita puolestasi.

On sinulla tietenkin myös toinen vaihtoehto. Voit istua huoneessasi ja itkeä ja jäädä kaikesta paitsi. "Koska en jaksa lähteä tästä mihinkään." No, minäpä kerron sinulle salaisuuden. En jaksanut minäkään, mutta menin silti. Menin töihin, ja siellä tapasin ihmisiä, jotka muuttivat elämäni osoittamalla arvostavansa minua. Nykyään aina kun ajattelen, etten jaksa, muistelen tuota päivää jolloin aamulla halusin vain kuolla, mutta illalla halusin vain hymyillä.

Ei sinun tarvitse jaksaa. Sinun tarvitsee vain mennä ja huomata, että ihanat asiat saavat sinut haluamaan jaksaa. ♥ 

Masennusvertaus

Tämä postaus on omistettu rakkaalle ystävälleni silencelle sekä kaikille muillekin masentuneille ♥

Keksin nimittäin vertauksen, jonka haluan jakaa. Tajusin, että masennus on kuin onnettomuudessa haavoittuneen matka kohti turvapaikkaa:

Anna on viettämässä hauskaa shoppailupäivää ihanien ystäviensä kanssa. Hän on juuri sovituskopissa kokeilemassa päälleen paitaa, kun ostoskeskuksessa tapahtuu valtava räjähdys. Katto ja seinät lähtevät sortumaan katkoen sähköjohtoja ja aiheuttaen tulipalon, joka lähtee nopeasti leviämään. Anna kaatuu räjähdyksen voimasta kopin lattialle ja iskee päänsä seinää vasten. Viiltävä pääkipu saa hänen ajatuksensa sekaviksi, ja kuin sumun läpi hän näkee paksun palkin kaatuvan hitaasti häntä kohti, eikä ehdi kunnolla alta pois ennen kuin palkki jo iskeytyy hänen jalkansa päälle. Anna kiljuu kivusta ja yrittää vetäytyä pois palkin alta, mutta jalka on jumissa.

Samalla tavalla masennus osui kohdallesi, salakavalasti ja ennalta arvaamatta. Kaikki oli ensin ihan hyvin, mutta sitten alkoi tulla ongelmia, jotka vain lisääntyivät ja pahenivat. Tunsit jääväsi aivan yksin, ajatuksesi sumenivat ja henkinen kipusi alkoi tuntua sietämättömältä.

Annan tarina jatkuu: juuri ja juuri tajuissaan Anna tuijottaa ympärilleen ja näkee sekä kuulee pelkkää tuhoa, pakokauhua ja epätoivoa. Ihmiset kirkuvat jossain kaukana, mutta kukaan ei kuule Annan avunhuutoja. Vielä äsken kaikki oli hyvin, mutta nyt Anna lojuu aivan yksin järjettömän tuskansa kanssa. Hänen voimansa alkavat loppua, eikä hän enää jaksa huutaa apua. Ajatukset kuolemasta hiipivät hänen mieleensä, ja pian hän alkaa unohtaa toiveet pelastumisesta ja keskittyy katsomaan kohti kuolemaa, joka tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta.

Sinäkin yritit saada apua. Halusit päästä tuskistasi eroon, mutta vaikka yhä uudestaan yritit löytää ratkaisua, törmäsit vain epätoivoon. Lopulta et enää nähnyt muita vaihtoehtoja kuin kuoleman. Et enää nähnyt, miten voisit päästä tilanteestasi eroon. Olit ja tunnet vieläkin olevasi ihan jumissa, syvällä järkyttävän ahdistuksen raunioissa, joista kukaan ei voi sinua pelastaa.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä, kun Anna on jo pitkään ollut täysin varma kuolemastaan, hän kuulee lähestyviä ääniä. Raunioista selvinneet ihmiset ovat lähteneet etsimään muitakin pelastettavia. Vaikka Annan avuksi tulee useampi ihminen, hän ei siltikään itse usko selviänsä. Muiden tilanteet raunioissa ovat olleet erilaisia, mutta Anna näkee oman tilanteensa aivan mahdottomana.

Sinäkin olet saanut ystäviä ja auttajia elämääsi. Ympärilläsi on ihania ihmisiä, jotka välittävät sinusta ja haluavat pelastaa juuri sinut. Osa heistä on tai on aiemmin ollut itsekin masennuksen raunioissa, mutta sinä näet silti oman tilanteesi pahempana, ja uskot heidän selviytymiseensä muttet omaasi.

Annan pelastajat ähisevät ja puhisevat tytön päälle kaatuneen palkin kimpussa ja yrittävät saada jumiin jäänyttä jalkaa vapaaksi. Lopulta he onnistuvat, ja Anna näkee ensimmäistä kertaa pienen toivonpilkahduksen. Joukko lähtee yhdessä etsimään pakoreittiä ulos. Anna kuitenkin huomaa pian, ettei hän pysty haavoittuneen jalkansa kanssa kävelemään ollenkaan. Muut kannattelevat Annaa ja auttavat häntä pääsemään eteenpäin, mutta Anna itse on kovissa tuskissa ja jokainen liikahdus tuottaa sietämättömän määrän kipua. Hän on varma, ettei kestä kipua enää kauaa.

Sinunkin ystäväsi yrittävät parhaansa mukaan auttaa ja piristää sinua. Välillä koetkin hyviä hetkiä, jolloin olo tuntuu paremmalta ja saatat nähdä pienen toivonpilkahduksen kaikkien vaikeuksiesi keskellä. Hyvät hetket eivät kuitenkaan kestä kauaa, vaan ystäviesi ja läheistesi kannattelusta huolimatta vajoat masentuneisiin ajatuksiisi aina uudestaan. Taistelu tuntuu turhalta, koska et itse usko omaan selviytymiseesi, vaan tunnet lähes koko ajan sietämätöntä ahdistusta.

Raunioissa eteneminen on järjettömän hidasta, kivuliasta ja epätoivoista. Annasta tuntuu, että matka ei etene yhtään mihinkään, vaan koko harhailu on pelkkää turhaa kipujen lisäämistä ennen kuolemaa. Vaikka muut tsemppaavat ja rohkaisevat Annaa, hän ei usko selviävänsä vaan luulee kuolevansa kipuunsa. Hän yrittää muiden takia jaksaa vielä vähän aikaa, mutta sisimmässään tietää, että pian hän ei pysty ottamaan enää yhtäkään askelta. Hän ei edes halua jäädä henkiin, koska elämä murskaantuneen jalan kanssa ei tunnu elämisen arvoiselta.

Sinunkin paranemisesi on hidasta ja tuntuu sinusta täysin turhalta. Et näe tilanteessasi mitään edistystä, etkä usein edes halua parantua, koska et enää usko onnellisuudenkaan olevan positiivista. Kaikki tuntuu vain turhalta tuskalta, josta haluat mahdollisimman pian eroon.

Juuri kun Anna tuntee jalkakivun yltyvän niin voimakkaaksi, ettei hän pysty ottamaan enää yhtäkään askelta, joukko näkee pelastuksen edessään. Palomiehet ovat saaneet siirrettyä valtavan betonilohkareen pois tieltä, ja Anna kannattelijoineen pääsee vihdoinkin ulos. Anna on ihmeissään ja tuntee pitkästä aikaa toivoa sekä uskoa siitä, että kaikki voi muuttua vielä paremmaksi. Hän pääsee sairaalaan, jossa hänen jalkansa korjataan ja kuntoutetaan hiljalleen aivan ennalleen.

Sinäkin luulet ettet selviä masennuksestasi, mutta läheisesi ja ammattiauttajasi eivät luovuta, vaan pitävät sinusta lujasti kiinni ja vievät sinua hitaasti mutta varmasti kohti parempaa tulevaisuutta. Vaikka sinä itse et usko paranemiseesi, muut uskovat sinun puolestasi ja ohjaavat sinua kun et itse tiedä minne mennä. Kannattelijoidesi avulla tulet vielä näkemään päivän, jolloin alat itsekin nähdä tulevaisuuden kirkkaampana, ja siitä ei ole enää pitkä matka onnellisuuteen.

Loukkaantuneen matka onnettomuuspaikalta vapauteen on monin tavoin samanlainen kuin masentuneen matka onnellisuuteen. Eteneminen tuntuu järjettömältä, turhalta, epätoivoiselta ja hetki hetkeltä kivuliaammalta. Molemmissa matkoissa on kuitenkin merkittävä yhteinen loppuratkaisunsa: kun tien jaksaa vaikka väkisin kulkea loppuun, avautuu edessä tuhansien risteysten vaihtoehto, onnellinen elämä, jossa olet vapaa tekemään mitä ikinä haluat.

Minä tiedän, että sinulla on paha olla. Mutta minä tiedän myös sen, että paha olo on vain olo. Sinä olet eri asia kuin sinun paha olosi. Sinä olet Sinä, ja muistakin että se Sinä on aivan mielettömän ihana ihminen ♥ Sinä olet juuri nyt harhailemassa masennuksen raunioissa järkyttävine kipuinesi, mutta kaikki ne kivut voidaan hoitaa pois. 

Muista, että minä olen ollut juuri samassa tilanteessa. Olen kiljunut tuskissani varmana siitä, että tapan itseni, mutta nyt olen tässä varmana siitä, että en tapa itseäni. Koska olen itsekin selvinnyt pahimman yli, tiedän että sinäkin selviät. Sinä selviät, koska olet jo kaiken ahdistuksen ja tuskasi keskellä selvinnyt tähänkin asti, mikä tarkoittaa sitä, että sinä jaksat viedä tämän taistelun loppuun ja hiljalleen nousta rakkaidesi kannattelemana pois sieltä raunioiden seasta. 

Kaksi asiaa on totta:
1.Olet ihan käsittämättömän arvokas ja ihana.
2.Sinä tulet paranemaan masennuksestasi.

♥

If you don't step forward, you're always in the same place

"Jos et astu eteenpäin, olet aina samassa paikassa."

Kuulitteko tekin tuon pamauksen, joka seurasi siitä kun pari järjen palasta pamahti yhteen aivoissani? Minä kuulin, ja erityisesti tunsin. Kerronpa teille vähän sellaisesta vapautuneesta naurusta, joka seuraa siitä kun vähän tajuilee asioita. Se on aika mahtavan ihanaa! 

Jos en ihan oikeasti yritä parantua, en myöskään koskaan parannu. Jos vain sinnikkäästi yritän ajatella olevani terve, jään jumittamaan paikalleni ajatuksieni kanssa. Jos jään odottelemaan jotain mullistavaa hetkeä, joka vie kaikki ongelmani pois, voin ihan rauhassa odotella koko loppuelämäni. Ei tämä olo tule muuttumaan tästä yhtään mihinkään, jos en uskalla astua eteenpäin.

Siksi olenkin nyt psykologin ja lääkärin rohkaisemana aikeissa hakea psykoterapiaa. Oloni on helpottuneempi kuin aikoihin, kun uskallan viimein myöntää itselleni, etten pärjää ilman kunnon apua. Olen yli puoli vuotta uskotellut itselleni, että tähän asti saamani keskusteluapu erilaisilta tahoilta sekä tekemäni suuret oivallukset riittävät parantumiseeni. Onhan oloni parantunut huomattavasti aiemmasta: en enää koko ajan halua kuolla, vaan elämässäni on tilaa myös onnellisille hetkille. En ole vain suostunut tajuamaan, että se ei todellakaan riitä.

Suurin shokki on ollut tajuta, että syömishäiriö on itse asiassa vain oire kaikesta muusta pahasta. Kun tajusin, että alan yhä useammin olla tyytyväinen vartalooni, huomasin järkytyksekseni, ettei paha olo lähtenytkään pois. Oikeastaan se tuli vain paremmin esille sieltä hälvenevien pakkomielteiden alta. Syömishäiriö on ollut minulle pelkkä keino paeta sellaisia ongelmia, jotka ovat liian kipeitä ajateltaviksi. Keskittäessäni kaiken ajattelun syömisen ympärille kehitin sairauden, jonka kanssa oli helpompi olla olemassa kuin omien ajatusteni.

Minua pelottaa ihan uskomattoman paljon kohdata nuo ongelmat, jotka syömishäiriön alta paljastuvat. Syömishäiriö on niin tuttu ja turvallinen, olen elänyt sen kanssa jo melkein kymmenen vuotta, mutta syvemmät traumat ovat täysin tuntemattomia eikä minulla ole minkäänlaisia keinoja käsitellä niitä. Samalla olen kuitenkin myös toiveikkaampi kuin ikinä, sillä vihdoin alan saada kunnollista apua!

Vaikka se sama pieni 11-vuotias tyttö minussa, joka alunperin sairastui syömishäiriöön, tahtoisi palata takaisin tuttuun laihdutuksen maailmaan, nykyinen 20-vuotias minä ymmärtää mitä siitä seuraisi. Jos en uskalla ottaa tätä järjettömän pelottavaa askelta kohti tuntematonta, jatkan vain ongelmieni väistelemistä muilla ongelmilla enkä ikinä parane.

You are not your appearance

 

Sinä et ole ulkonäkösi. Et tietenkään - ulkonäköhän on vain se, miltä ihminen näyttää! Se ei ihan oikeasti ole yhtään mitään muuta. Ulkonäkösi kertoo vain sen, miltä näytät. Se ei kerro sinusta itsestäsi mitään.

Mietipä hetki vaikka kotiasi (tai jotain muuta paikkaa, joka tuntuu kodilta). Omaa, ihanaa Kotiasi. Se on juuri sinun kotisi ja siksi rakastat sitä. Et rakasta sitä sen vuoksi miltä se näyttää. Se saattaa olla hyvinkin kaunis rakennus tai suloisesti sisustettu, ja saatat nauttia erittäin paljon sen kauneudesta, mutta se ei ole sinulle tärkeä sen takia miltä se näyttää. Se on sinulle tärkeä ja rakas, koska se on juuri sinun Kotisi. Vaikka se olisi sotkuinen tai vaikka vaihtaisit sen sisustusta, se on edelleen juuri se sama Koti, jota rakastat ja jossa sinun on hyvä olla. Se on se paikka, jossa sinulla on turvallinen olo riippumatta siitä, miltä se näyttää. Yleensä et edes uhraa ajatustakaan sille, miltä se näyttää, koska se ei ole olennaista. Olennaista on se, että se on sinun ihana Kotisi.

Samalla tavalla sinä olet aina juuri Sinä. Riippumatta siitä miltä näytät tai miten pukeudut tai kävelet tai naurat. Sinä olet se, joka olet. Juuri se, jollaiseksi sinut on tehty. Ihmiset eivät sinua muistellessaan ajattele vaatteitasi tai hiuksiasi, vaan he ajattelevat Sinua. Sitä henkilöä, joka sinä kokonaisuudessaan olet. Kaikkea sitä, mikä tekee sinusta sinut: olemustasi, ajatuksiasi, näkemyksiäsi, tapaasi olla olemassa. He eivät pidä sinusta siksi, että näytät kauniilta, vaan siksi, että sinä olet juuri ihana Sinä, jota kukaan muu tässä maailmassa ei voi korvata.

 Aivan liian pitkään olet halunnut ja yrittänyt olla jotain muuta kuin todellisuudessa olet. Olet yrittänyt olla hauskempi tai kiltimpi tai kauniimpi tai iloisempi tai laihempi tai sosiaalisempi tai mitä tahansa. Olet niin kovasti inhonnut itseäsi ja halunnut olla jotain aivan muuta kuin olet. Mihin se on johtanut? Inhoat itseäsi entistä enemmän etkä osaa nähdä mitään hyvää itsessäsi. Näet pelkkiä vikoja ja virheitä ja löydät itsestäsi ja ulkonäöstäsi koko ajan parantamisen varaa. 

Miksi?

Miksi keskityt kaikkeen siihen, mitä et ole. Mikset mieluummin keskity kaikkeen siihen, mitä olet. Et ikinä tule olemaan tyytyväinen itseesi, jos haluat olla jotain muuta kuin mitä olet. Sinut on luotu juuri tuollaiseksi, ja juuri tuollaisena, omana itsenäsi, olet kauneimmillasi! Sinä olet ainoa tässä maailmassa, joka osaa olla juuri sinä, ja sinä olet paras olemaan juuri sinä.

Miksi sinun pitäisi olla eri kokoinen tai eri muotoinen tai millään lailla erilainen? Miten se vaikuttaisi mihinkään? 

Mietipä nyt ihan oikeasti kaikkia rakkaitasi, ihania ihmisiä ja ystäviä ympärilläsi. Miksi rakastat heitä? Koska he ovat juuri omia itsejään. Ei sitä voi millään tavalla selittää - sinä vain satut pitämään heistä juuri sellaisina kuin he ovat. Et sinä rakasta ystävääsi siksi, että hän käyttää kivoja sukkahousuja tai osaa piirtää hyvin tai meikkaa kauniisti. Et sinä rakasta häntä hänen yksityiskohtiensa takia, vaan siksi että hän on juuri hän, juuri sellainen upea ihminen jollainen kukaan muu tässä maailmassa ei ole. Hän on hän, ja sinä olet sinä, ja te molemmat olette omina itsenänne parhaimmillanne <3

 

Sinä olet arvokas

 Tunnettu luennoitsija aloitti seminaarinsa pitämällä kädessään 200 euron seteliä. Hän kysyi: "Kuka haluaa tämän rahan?" Kaikki kädet nousivat ylös.

"Sallikaa minun ensin tehdä jotain sille", hän jatkoi ja ruttasi setelin. Tämän jälkeen hän kysyi, kuka sen vielä huolisi, ja kaikkien kädet nousivat edelleen ylös.

"Noh, entä jos minä teen näin", hän sanoi ja pudotti setelin maahan, astui sen päälle ja hieroi sitä lattiaa vasten kengällään. Hän nosti sen ylös todella ryttyisenä ja likaisena kysyen, mahtaako kukaan enää huolia sitä. Jälleen kaikki kädet nousivat ilmaan.

Luennoitsija sanoi:
"Olette juuri oppineet hyvin arvokkaan läksyn, nimittäin sen, ettei ollut väliä mitä rahalle tehtiin: te halusitte sen silti, koska se ei ollut menettänyt arvoaan.

Usein elämässämme me putoamme, kompuroimme ja likaannumme tekemiemme päätösten ja tiellemme tulevien olosuhteiden takia. Tunnemme olevamme arvottomia, mutta sillä ei ole mitään väliä mitä on tapahtunut tai tulee tapahtumaan - Sinä et koskaan menetä arvoasi. Sinä olet korvaamaton edelleen niille jotka Sinua rakastavat.

Elämämme arvo ei tule siitä mitä me teemme tai siitä mitä tiedämme, vaan siitä mitä me olemme. Sinä olet jotain aivan erityistä! Älä koskaan unohda sitä!"

Törmäsin tähän tekstiin Facebookissa, ja se sai aivoissani aikaan naksahduksen. Miten osuvasti joku onkaan osannut kuvailla ihmisarvon! Sillä ei ole mitään väliä, mitä sinulle tapahtuu: olet joka ikisessä tapauksessa juuri sinä ja täsmälleen siksi niin korvaamattoman arvokas!

Tekstin kautta mieleeni muistui myös eräs hetki viime kesältä. Olimme tulleet siskoni kanssa kotiini suojaan tihkusateelta, ja rappukäytävässä miettiessäni kuinka pahasti meikkini olivat mahtaneet levitä kysäisin siskoltani, miltä näytän. Hän vilkaisi minua ja sanoi: "Sä näytät ihan mun siskolta!"

Nuo sanat tunkeutuivat jonnekin hyvin syvälle ja saivat minut melkein itkemään. Minä tajusin. Minä ihan oikeasti tajusin, että ulkonäöllä ei ole mitään väliä - minä olen aina sama ihminen siskolleni, näytin miltä tahansa. Levinneet meikit tai muutama finni tai pari lisäkiloa eivät muuta sitä, millaisena ihmisenä siskoni minut näkee. Ne eivät tee minusta eri ihmistä, sillä minä olen juuri minä ja näytän muiden silmissä aina minulta. Mitkään ulkonäölliset seikat eivät tee minusta vähemmän arvokasta. Minä olen aina minä. Minä olen aina yhtä arvokas.

Sinä näytät sinulta. Sinun ei kuulu näyttää keneltäkään muulta kuin juuri sinulta, ja nimenomaan se tekee sinusta niin ainutlaatuisen ihanan. Katsellessasi itse itseäsi näet virheesi, mutta kaikki muut näkevät sinua katsellessaan nimenomaan sinut. He näkevät sinut sinä ihmeellisenä ja omanlaisena ihmisenä joka olet.

Sinun tapasi hymyillä on juuri sinun. Sinun ilmeesi ja eleesi ja tapasi reagoida eri asioihin ovat juuri sinun. Sinun kehosi on sinun. Kukaan tässä maailmassa ei voi olla yhtä kaunis sinä, koska kukaan muu ei ole sinä. Sinun ei tarvitse kilpailla muiden kanssa, koska tässä maailmassa on vain yksi sinä. Ja sinä olet aivan ihmeellisen ihana ja kaunis, ihan vain siksi että olet juuri sinä.

Jokainen yksityiskohta sinussa tekee sinusta yksilöllisen ja ainutlaatuisen ihmisen. Sinä pidät joitakin yksityiskohtiasi virheinä ja luulet niiden tekevän sinusta erilaisen ja ruman, mutta sinun täytyy muistaa, että joka ikinen ihminen on erilainen! Ei ole olemassakaan mitään "normaalia" ihmismallia, jollaiselta kuuluisi näyttää. Kukaan ei näytä samanlaiselta mistään kohtaa. Kaikki sinun yksityiskohtasi yhdessä muodostavat sinut, ne tekevät sinusta sellaisen kokonaisuuden, jollaista ei muualta koskaan voi löytää.

Kukaan tai mikään ei koskaan voi ottaa sinulta pois sinun arvoasi, eikä kukaan tai mikään voi koskaan muuttaa sinua toiseksi ihmiseksi. Sinä olet aina sinä, ja siksi niin mielettömän ihana ja arvokas!

Stop obsessing

Katsoin tänään Frasier-nimisestä tv-sarjasta jakson, jossa kuuluisa radiojuontaja kävi vierailemassa erään faninsa kotona. Juontajalle selvisi, että hänen faninsa ihaili häntä täysin pakkomielteisesti: fani oli peittänyt koko olohuoneen ikkunansa täysin juontajan valokuvilla ja lopettanut jopa työnsä, jotta pystyi kuuntelemaan juontajan radioshow:n joka ikinen päivä. Kun juontaja sattui koskettamaan fanin tyynyliinaa, fani taitteli hellävaraisesti liinan steriloituun rasiaan kuin suurimman mahdollisen aarteen. Fanin elämään ei mahtunut enää yhtään mitään muuta kuin radiojuontajan palvominen.

Huvittavaa? Sairasta? Järjettömän pakkomielteistä ja surullista?

Ensin naureskelin hymähdellen fanin hassulle pakkomielteelle ja säälin häntä. Kunnes tajusin olevani itse aivan samanlainen.

Minäkin olen kuluttanut tunteja, päiviä, viikkoja, jopa vuosia etsiskellen lehdistä ja netistä kuvia laihoista naisvartaloista. Olen leikellyt ja liimaillut vartaloiden kuvia vihkoihin ja katsellut niitä yhä uudestaan ja uudestaan. Olen käyttänyt koulussa lukemattomia tunteja kalorien laskemiseen ja treenaamisten suunnittelemiseen, ja läksyjen tekemisen tai kaverien kanssa hengailun sijasta kuluttanut kaiken vapaa-aikani liikkumiseen, sen suunnitteluun ja siitä stressaamiseen. Minulla on ollut todella paha pakkomielle.

Olen aina ajatellut, että on vain hienoa motivoida itseään liikkumaan timmien kroppien kuvien katselemisen avulla. Että on terveellistä suunnitella syömisiään ja liikkumisiaan ja käyttää paljon aikaa urheiluun. En ole tajunnut, missä menee normaalin ja pakkomielteen raja. Onhan radiojuontajan tai vaikka laulajan fanittaminenkin hyvä juttu: se on hauskaa, mukavaa ja jopa terveellistä, sillä intohimoinen suhtautuminen asioihin tuo elämään antoisaa sisältöä. Pointti onkin se, että mikään ei saa olla elämän ainoa sisältö.

Meidän laihduttamisemme on muiden silmissä aivan yhtä naurettavaa ja surullista kuin ikkunan peittäminen ihailemansa henkilön valokuvilla. Me emme vain tajua sitä, kuten ei tajua ikkunansa peittänyt fanikaan, sillä pakkomielteemme on vääristänyt koko ajattelumaailmamme. Olemme nostaneet oman vartalomme koon ja muodon elämämme tärkeimmäksi asiaksi. Emme osaa nähdä mitään muita asioita, vaan kiinnitämme pakkomielteisesti huomiota pelkästään vartaloomme. Emme tajua, että muut näkevät elämän aivan eri tavalla: he näkevät nimenomaan elämän, johon kuuluu miljardeja muitakin asioita kuin se, minkä paksuinen käsivarsi kelläkin on.

Istuessani sitten iltapäivällä koulun penkillä luokan keskivaiheilla tunsin, kuinka mahani puristui makkaroiksi, jotka näkyivät istuvan paitani läpi. Ahdistuksen ja kauhunsekaiset tunteet levisivät hiljalleen pääni ympäri ja yritin itku kurkussa vetää vatsaani sisään. Sillä hetkellä muistin aamulla katsomani ohjelman, ja tajusin: luokka on täynnä ihmisiä, joilla on mielessään miljoona kertaa mielenkiintoisempia asioita kuin minun mahani tarkkailu. Ymmärsin, että vaikka minun mahani on minun elämäni keskipiste, se ei ole muiden näkökulmasta millään lailla kiinnostava. Minä olen itse oman pakkomielteeni sisällä luulemassa, että kaikkia muitakin kiinnostavat juuri samat asiat kuin minua, enkä ole sisäistänyt sitä, että muut ihmiset ovat ihan oikeasti terveitä. Heitä ei suoraan sanottuna kiinnosta paskaakaan, minkä kokoinen maha kelläkin on. He eivät yksinkertaisesti kiinnitä muiden mahoihin minkäänlaista huomiota, sillä heillä ei ole samaa pakkomiellettä kuin minulla.

Juuri samalla tavalla televisio-ohjelman faninkin elämä pyörii täysin ihailemansa juontajan radio-ohjelman ympärillä. Hän olettaa, että totta kai hänen idolinsa on kaikkien muidenkin mielestä maailman mahtavin henkilö. Hän luulee kaikkien muidenkin palvovan tätä upeaa ja lahjakasta radiojuontajaa, sillä hän itse näkee tämän niin täydellisenä hahmona. Jos juontajasta julkaistaan artikkeli, pakkomielteinen fani olettaa, että kaikki muutkin ihmiset ovat kiinnostuneita lukemaan tämän artikkelin - hänen mieleensä ei mahdu sellaista ajatusta, että joku voisi vain selata lehden läpi kiinnittämättä mitään huomiota maailman mahtavimpaan radiojuontajaan. Aivan kuin meidänkään mieliimme ei mahdu sellaista ajatusta, että joku voisi vain vilkaista meidän vartaloamme kiinnittämättä huomiota meidän epäkohtiimme.

Ihmiset ovat erilaisia. Ihmisten kiinnostuksen kohteet ovat erilaisia. Ihmiset kiinnittävät huomiota aivan eri asioihin. Se, että meillä on pakkomielle laihuudesta, ei tarkoita sitä, että joka ikisellä muullakin tässä maailmassa olisi samanlainen pakkomielle tutkia toisten ihmisten vyötärö-lantio-suhdetta ja arvioida heidän jalkojensa paksuutta. Meidän omat silmämme vain ovat pakkomielteen takia keskittyneet kiinnittämään huomion asioihin, joita muut eivät edes ajattele.

Kun kymmenen ihmisen joukkoon tuodaan uusi ihminen, kaikki kymmenen yksilöä kiinnittävät huomiota aivan eri asioihin tuossa uudessa ihmisessä. Hammaslääkäri huomaa hänen uskomattoman kauniin hymynsä, ompelua harrastava keskittyy hänen tyylikkääseen vaatetukseensa ja koulukiusattu tutkii hänen ilmeitään ja eleitään miettien, mitä hän epävarmasta kiusatusta ajattelee. Syömishäiriöinen on ainoa, joka kiinnittää huomiota siihen, jääkö tuon uuden ihmisen reisien väliin rako ja näkyvätkö hänen solisluunsa. Ketään muuta tällaiset asiat eivät voisi vähempää kiinnostaa.

Meillä on pakkomielle.
Mutta meidän täytyy ymmärtää, että tuo pakkomielle on vain meidän päämme sisällä.
Meidän täytyy ymmärtää, että kaiken tämän ulkopuolella on maailma, jossa laihuus ei ole yhtään mitään muuta kuin ihmisen fyysinen koko. Se ei määritä meitä ihmisenä, se ei kerro olemmeko vastuuntuntoisia tai vahvoja tai onko meillä hyvä itsekuri.
Se on vain koko muiden joukossa.

Live like you're dying

Jos tietäisit kuolevasi huomenna,

tuskin kuluttaisit tätä päivää laihduttaen,

rääkäten itseäsi,

katsoen nälkäisenä kun muut syövät.

Mitä sinä tekisit?

Viettäisitkö aikaa rakkaittesi kanssa?
Kertoisitko heille, kuinka tärkeitä he ovat?


Tunnustaisitko jollekulle jonkin asian?
Pyytäisitkö anteeksi joltakulta?
Halaisitko jotakuta?
Sanoisitko jotain tärkeää jollekulle?

Tekisitkö jotain, mitä olet aina halunnut tehdä?
Jotain erilaista?
Jotain taiteellista?

Jotain rohkeaa?

Jotain aivan uutta?

Miksi et tekisi sitä joka tapauksessa,

ethän ikinä voi tietää mitä huomenna tapahtuu?

Miksi odottaisit enää hetkeäkään?
Jos kuitenkin haluaisit tehdä nuo asiat ennen kuolemaasi,
niiden täytyy merkitä sinulle jotain.

Älä jää odottelemaan kuolemantuomiota,
sillä sydämesi voi pysähtyä ennen kuin kukaan ehtii varoittaa.

Miksi et alkaisi saman tien tehdä unelmistasi totta?

 Pysähdy. Ajattele. Mieti:

Mitä sinä tekisit, jos et pelkäisi mitään?

Sen jälkeen mieti uudestaan:
Mitä pelättävää sinulla on?