Mitä minulle kuuluu?

Olen viime aikoina päivitellyt blogiani todella vähän. Postaukseni ovat lähinnä keskittyneet muiden tsemppaamiseen ja oivallusteni jakamiseen, ja koska en saa oivalluksia joka päivä, en myöskään ole kirjoitellut tänne kovin usein. Sitten kun minulta pyydettiinkiin postausta, jossa kertoisin mitä minulle kuuluu, hämmennyin ihan oikeasti.

Minun on hyvin vaikea ymmärtää, että ketään saattaisi oikeasti kiinnostaa minun elämäni ja minun kuulumiseni. En ole kirjoittanut omasta elämästäni tänne paljon mitään, koska olen ajatellut, ettei ketään kuitenkaan kiinnosta.

Alun perin blogini tarkoitus oli tsempata sekä itseäni että mahdollisia lukijoitani laihduttamaan. Sen jälkeen oli loogista, että blogini päinvastoin tsemppaisi sekä itseäni että lukijoitani lopettamaan laihdutuksen. Olen yrittänyt keskittyä blogissani aina nimenomaan tsemppaamiseen, rohkaisemiseen, ajatusten jakamiseen ja auttamiseen. En ole koskaan ajatellut, että ketään kiinnostaisi, miten minä voin. Olen ajatellut, että oma valitukseni ja narinani vain karkottaisi kaikki lukijat, jotka toivovat saavansa blogistani jonkinlaista rohkaisua.

Olen myös pelännyt, että minua pidetään kaksinaamaisena ääliönä, jos kirjoitan kaiken kurvien ylistämisen keskellä omista läskiahdistuksistani ja itseinhostani. Olen pelännyt, että kukaan ei ota tsemppipostauksiani vakavasti, jos kirjoitan samalla siitä, miten vaikeaa minun on itsekään uskoa omia sanojani. Olen lähinnä toivonut, että rohkaisevat postaukseni rohkaisisivat myös itseäni ja auttaisivat minuakin jaksamaan.

Oikeastihan minulla ei nimittäin mene kovin hyvin. Olen edelleen masentunut ja aivan liian usein tyytymätön vartalooni. Hehkutan kaikille siitä, miten nykyään hyväksyn itseni ja vartaloni, vaikka oikeasti nuo hetket ovat aika harvassa, ja suurimmaksi osaksi vain pakotan ajatukseni positiviisiksi, vaikka oikeasti mieleni tekisi itkeä. Kärsin sosiaalisista peloista ja ahdistuksista jopa parhaiden ystävieni seurassa ja tunnen oloni useimmiten ulkopuoliseksi ja turhaksi. Pelkään jääväni yksin, vaikka muut kuinka vakuuttelisivat minulle, että olen heille tärkeä.

On minulla toki hyviäkin hetkiä, joskus jopa aivan ihania. Mukavia hetkiä kertyy muistoihini aina vain enemmän ja enemmän, ja olenkin toivonut niiden auttavan minua jaksamaan. Välillä kuitenkin tuntuu, että ne vain masentavat minua entisestään: jos mahtavista muistoista huolimatta olen edelleen näin onneton, miten voin koskaan tulla oikeasti onnelliseksi?

Olen epävarma, pelokas ja ahdistunut tyttö, joka yrittää väkisin tulla onnelliseksi hymyilemällä ja esittämällä vahvaa. Yritän epätoivoisesti saadaa hyväksyntää muilta ihmisiltä unohtaen samalla kokonaan, kuka oikeasti olen ja mitä juuri minä haluan. Häivytän itseni ja tahtoni ja mukaudun toisten tahtoon ja ajatuksiin, jotta minua ei vihattaisi. Pelkään koko ajan, pelkään ihan liikaa, ja kaikkien pelkojen takana on se yksi ja sama pelko, se suurin pelko: että jään yksin.