Ikioma itseviha

 
Uskaltauduin tässä eräänä päivänä katselemaan vanhoja valokuva-albumeitani. Käytän sanaa "uskaltautua" siksi, että minua on ahdistanut valtavasti ajatuskin siitä, että pitäisi muistella kaikkia niitä kamalia aikoja ja nähdä, miten ruma ja onneton luuseri olenkaan ollut.

Muistoissani olen nimittäin ollut kuvottavan ruma, nolo ja pulska tyttö. Olen kovasti yrittänyt unohtaa nuo lapsuus- ja nuoruusvuodet, joina ei tapahtunut kovinkaan montaa hyvää asiaa.

Otettuani kuvat vihdoin esiin järkytyin suuresti. En siksi, että olisin ollut niin ruma, vaan siksi, että olin kuvissa niin nätti. En nähnytkään vanhoissa valokuvissa säälittävää luuseria vaan surullisen, laihan, epätoivoisen ja suloisen tytön. Aloin itkeä tajutessani, miten suurella voimalla olen vihannut tuota viatonta, nuorta tyttöä. Olen vihannut itseäni, olen vihannut vaikkei siihen ole ollut mitään syytä. Olen ollut niin järkyttävän julma itseäni kohtaan, etten ole edes tajunnut, miten paljon olen omalla vihallani satuttanut itseäni.

Olen ollut oman itseni pahin kiusaaja, pahempi kuin kaikki muut kiusaajani yhdessä.

Tajusin vihdoin, miten vääristyneesti ihminen ihan oikeasti voi nähdä itsensä. En ole koskaan voinut kuvitellakaan, että olisin nähnyt itseni jonain muuna kuin mitä oikeasti olin. Vasta ihan viime aikoina olen alkanut tajuta, että ihan oikeasti olen vuosien ajan kuvitellut ympärilleni valtavan rasvakerroksen, jota todellisuudessa ei yksinkertaisesti koskaan ole ollut. En pysty millään käsittämään, miten se on mahdollista, mutta valokuvat todistavat, että omat kuvitelmani fyysisestä koostani ovat olleet todella harhaisia ja vääristyneitä.

Samoin olen nähnyt kasvoni jollain hyvin kieroutuneella tavalla. Olen koko pienen ikäni nähnyt jotain ihan muuta kuin muut, olen nähnyt kasvojeni tilalla valtavan, kuvottavan ruman möykyn, joka etäisesti muistuttaa kasvoja. Kun nyt katson noita kuvia, joissa minulla onkin oikein somat kasvot, minua itkettää ihan hirveästi. Näen vuosien takaisen itseni nyt niin eri tavalla, etten osaa edes kunnolla selittää sitä.

Samalla tajuan, että koko elämäni ajan olen elänyt ihan jossain omissa, harhaisissa maailmoissani, joissa ihmiset ovat kuiskineet selkäni takana rumuudestani ohi kulkiessani tai ajatelleet minut nähdessäni, että onpa omituisen näköinen tyttö. Vasta nyt ymmärrän, että todennäköisesti ihmiset eivät ole minut nähdessään ajatelleet mitään sen erikoisempaa kuin että kappas, havaitsen näköpiirissäni naispuolisen henkilön. Luultavasti kaikki tuntemani ihmiset ovat pitäneet minua ihan samanlaisena kuin muitakin ihmisiä. 

Minun on hyvin vaikea kaikkien näiden vuosien jälkeen ajatella, että muut ihmiset todella olisivat pitäneet minua täysin samankaltaisena  ja samanarvoisena kuin muitakin. Että en ehkä olekaan muiden ihmisten mielissä erottunut rumuudellani ja säälittävyydelläni muista niin megalomaanisen valtavasti kuin olen kuvitellut, todennäköisesti en ollenkaan. Tajuan, että oikeasti olenkin tainnut aina olla ihmisille vain yksi ihminen muiden joukossa, enkä mikään järkyttävän kokoinen ja näköinen mutantti.

Minun käy niin kovasti sääliksi sitä pientä omaa itseäni, joka on ikioman itsevihansa alla joutunut selviämään koko elämänsä tänne saakka. En minä ole ansainnut sellaista vihaa. Minähän olen yksi ihminen muiden joukossa, ja olen ihan yhtä arvokas kuin muutkin. Minä ansaitsen ihan yhtä paljon rakkautta kuin kuka tahansa, koska olen ihminen siinä missä muutkin.