If you don't step forward, you're always in the same place

"Jos et astu eteenpäin, olet aina samassa paikassa."

Kuulitteko tekin tuon pamauksen, joka seurasi siitä kun pari järjen palasta pamahti yhteen aivoissani? Minä kuulin, ja erityisesti tunsin. Kerronpa teille vähän sellaisesta vapautuneesta naurusta, joka seuraa siitä kun vähän tajuilee asioita. Se on aika mahtavan ihanaa! 

Jos en ihan oikeasti yritä parantua, en myöskään koskaan parannu. Jos vain sinnikkäästi yritän ajatella olevani terve, jään jumittamaan paikalleni ajatuksieni kanssa. Jos jään odottelemaan jotain mullistavaa hetkeä, joka vie kaikki ongelmani pois, voin ihan rauhassa odotella koko loppuelämäni. Ei tämä olo tule muuttumaan tästä yhtään mihinkään, jos en uskalla astua eteenpäin.

Siksi olenkin nyt psykologin ja lääkärin rohkaisemana aikeissa hakea psykoterapiaa. Oloni on helpottuneempi kuin aikoihin, kun uskallan viimein myöntää itselleni, etten pärjää ilman kunnon apua. Olen yli puoli vuotta uskotellut itselleni, että tähän asti saamani keskusteluapu erilaisilta tahoilta sekä tekemäni suuret oivallukset riittävät parantumiseeni. Onhan oloni parantunut huomattavasti aiemmasta: en enää koko ajan halua kuolla, vaan elämässäni on tilaa myös onnellisille hetkille. En ole vain suostunut tajuamaan, että se ei todellakaan riitä.

Suurin shokki on ollut tajuta, että syömishäiriö on itse asiassa vain oire kaikesta muusta pahasta. Kun tajusin, että alan yhä useammin olla tyytyväinen vartalooni, huomasin järkytyksekseni, ettei paha olo lähtenytkään pois. Oikeastaan se tuli vain paremmin esille sieltä hälvenevien pakkomielteiden alta. Syömishäiriö on ollut minulle pelkkä keino paeta sellaisia ongelmia, jotka ovat liian kipeitä ajateltaviksi. Keskittäessäni kaiken ajattelun syömisen ympärille kehitin sairauden, jonka kanssa oli helpompi olla olemassa kuin omien ajatusteni.

Minua pelottaa ihan uskomattoman paljon kohdata nuo ongelmat, jotka syömishäiriön alta paljastuvat. Syömishäiriö on niin tuttu ja turvallinen, olen elänyt sen kanssa jo melkein kymmenen vuotta, mutta syvemmät traumat ovat täysin tuntemattomia eikä minulla ole minkäänlaisia keinoja käsitellä niitä. Samalla olen kuitenkin myös toiveikkaampi kuin ikinä, sillä vihdoin alan saada kunnollista apua!

Vaikka se sama pieni 11-vuotias tyttö minussa, joka alunperin sairastui syömishäiriöön, tahtoisi palata takaisin tuttuun laihdutuksen maailmaan, nykyinen 20-vuotias minä ymmärtää mitä siitä seuraisi. Jos en uskalla ottaa tätä järjettömän pelottavaa askelta kohti tuntematonta, jatkan vain ongelmieni väistelemistä muilla ongelmilla enkä ikinä parane.