Stop obsessing

Katsoin tänään Frasier-nimisestä tv-sarjasta jakson, jossa kuuluisa radiojuontaja kävi vierailemassa erään faninsa kotona. Juontajalle selvisi, että hänen faninsa ihaili häntä täysin pakkomielteisesti: fani oli peittänyt koko olohuoneen ikkunansa täysin juontajan valokuvilla ja lopettanut jopa työnsä, jotta pystyi kuuntelemaan juontajan radioshow:n joka ikinen päivä. Kun juontaja sattui koskettamaan fanin tyynyliinaa, fani taitteli hellävaraisesti liinan steriloituun rasiaan kuin suurimman mahdollisen aarteen. Fanin elämään ei mahtunut enää yhtään mitään muuta kuin radiojuontajan palvominen.

Huvittavaa? Sairasta? Järjettömän pakkomielteistä ja surullista?

Ensin naureskelin hymähdellen fanin hassulle pakkomielteelle ja säälin häntä. Kunnes tajusin olevani itse aivan samanlainen.

Minäkin olen kuluttanut tunteja, päiviä, viikkoja, jopa vuosia etsiskellen lehdistä ja netistä kuvia laihoista naisvartaloista. Olen leikellyt ja liimaillut vartaloiden kuvia vihkoihin ja katsellut niitä yhä uudestaan ja uudestaan. Olen käyttänyt koulussa lukemattomia tunteja kalorien laskemiseen ja treenaamisten suunnittelemiseen, ja läksyjen tekemisen tai kaverien kanssa hengailun sijasta kuluttanut kaiken vapaa-aikani liikkumiseen, sen suunnitteluun ja siitä stressaamiseen. Minulla on ollut todella paha pakkomielle.

Olen aina ajatellut, että on vain hienoa motivoida itseään liikkumaan timmien kroppien kuvien katselemisen avulla. Että on terveellistä suunnitella syömisiään ja liikkumisiaan ja käyttää paljon aikaa urheiluun. En ole tajunnut, missä menee normaalin ja pakkomielteen raja. Onhan radiojuontajan tai vaikka laulajan fanittaminenkin hyvä juttu: se on hauskaa, mukavaa ja jopa terveellistä, sillä intohimoinen suhtautuminen asioihin tuo elämään antoisaa sisältöä. Pointti onkin se, että mikään ei saa olla elämän ainoa sisältö.

Meidän laihduttamisemme on muiden silmissä aivan yhtä naurettavaa ja surullista kuin ikkunan peittäminen ihailemansa henkilön valokuvilla. Me emme vain tajua sitä, kuten ei tajua ikkunansa peittänyt fanikaan, sillä pakkomielteemme on vääristänyt koko ajattelumaailmamme. Olemme nostaneet oman vartalomme koon ja muodon elämämme tärkeimmäksi asiaksi. Emme osaa nähdä mitään muita asioita, vaan kiinnitämme pakkomielteisesti huomiota pelkästään vartaloomme. Emme tajua, että muut näkevät elämän aivan eri tavalla: he näkevät nimenomaan elämän, johon kuuluu miljardeja muitakin asioita kuin se, minkä paksuinen käsivarsi kelläkin on.

Istuessani sitten iltapäivällä koulun penkillä luokan keskivaiheilla tunsin, kuinka mahani puristui makkaroiksi, jotka näkyivät istuvan paitani läpi. Ahdistuksen ja kauhunsekaiset tunteet levisivät hiljalleen pääni ympäri ja yritin itku kurkussa vetää vatsaani sisään. Sillä hetkellä muistin aamulla katsomani ohjelman, ja tajusin: luokka on täynnä ihmisiä, joilla on mielessään miljoona kertaa mielenkiintoisempia asioita kuin minun mahani tarkkailu. Ymmärsin, että vaikka minun mahani on minun elämäni keskipiste, se ei ole muiden näkökulmasta millään lailla kiinnostava. Minä olen itse oman pakkomielteeni sisällä luulemassa, että kaikkia muitakin kiinnostavat juuri samat asiat kuin minua, enkä ole sisäistänyt sitä, että muut ihmiset ovat ihan oikeasti terveitä. Heitä ei suoraan sanottuna kiinnosta paskaakaan, minkä kokoinen maha kelläkin on. He eivät yksinkertaisesti kiinnitä muiden mahoihin minkäänlaista huomiota, sillä heillä ei ole samaa pakkomiellettä kuin minulla.

Juuri samalla tavalla televisio-ohjelman faninkin elämä pyörii täysin ihailemansa juontajan radio-ohjelman ympärillä. Hän olettaa, että totta kai hänen idolinsa on kaikkien muidenkin mielestä maailman mahtavin henkilö. Hän luulee kaikkien muidenkin palvovan tätä upeaa ja lahjakasta radiojuontajaa, sillä hän itse näkee tämän niin täydellisenä hahmona. Jos juontajasta julkaistaan artikkeli, pakkomielteinen fani olettaa, että kaikki muutkin ihmiset ovat kiinnostuneita lukemaan tämän artikkelin - hänen mieleensä ei mahdu sellaista ajatusta, että joku voisi vain selata lehden läpi kiinnittämättä mitään huomiota maailman mahtavimpaan radiojuontajaan. Aivan kuin meidänkään mieliimme ei mahdu sellaista ajatusta, että joku voisi vain vilkaista meidän vartaloamme kiinnittämättä huomiota meidän epäkohtiimme.

Ihmiset ovat erilaisia. Ihmisten kiinnostuksen kohteet ovat erilaisia. Ihmiset kiinnittävät huomiota aivan eri asioihin. Se, että meillä on pakkomielle laihuudesta, ei tarkoita sitä, että joka ikisellä muullakin tässä maailmassa olisi samanlainen pakkomielle tutkia toisten ihmisten vyötärö-lantio-suhdetta ja arvioida heidän jalkojensa paksuutta. Meidän omat silmämme vain ovat pakkomielteen takia keskittyneet kiinnittämään huomion asioihin, joita muut eivät edes ajattele.

Kun kymmenen ihmisen joukkoon tuodaan uusi ihminen, kaikki kymmenen yksilöä kiinnittävät huomiota aivan eri asioihin tuossa uudessa ihmisessä. Hammaslääkäri huomaa hänen uskomattoman kauniin hymynsä, ompelua harrastava keskittyy hänen tyylikkääseen vaatetukseensa ja koulukiusattu tutkii hänen ilmeitään ja eleitään miettien, mitä hän epävarmasta kiusatusta ajattelee. Syömishäiriöinen on ainoa, joka kiinnittää huomiota siihen, jääkö tuon uuden ihmisen reisien väliin rako ja näkyvätkö hänen solisluunsa. Ketään muuta tällaiset asiat eivät voisi vähempää kiinnostaa.

Meillä on pakkomielle.
Mutta meidän täytyy ymmärtää, että tuo pakkomielle on vain meidän päämme sisällä.
Meidän täytyy ymmärtää, että kaiken tämän ulkopuolella on maailma, jossa laihuus ei ole yhtään mitään muuta kuin ihmisen fyysinen koko. Se ei määritä meitä ihmisenä, se ei kerro olemmeko vastuuntuntoisia tai vahvoja tai onko meillä hyvä itsekuri.
Se on vain koko muiden joukossa.