Love-hate-relationship

Tunteeni syömishäiriötä kohtaan ovat erittäin ristiriitaiset. Vihaan sitä, vihaan tätä kaikkea ahdistusta jota se minulle aiheuttaa, ja etenkin vihaan sitä, miten paljon aikaa se elämästäni on jo vienyt ja tulee vielä viemään. Kaikkein eniten vihaan sitä tosiseikkaa, että kaikesta huolimatta rakastan syömishäiriötäni. Syömishäiriön luonteeseen tuntuu melko olennaisesti kuuluvan se, että sitä rakastaa, eikä sille vain voi mitään. Juuri siksi siitä on niin vaikeaa päästää irti, kun siihen on pohjimmiltaan lapsellisen sokeasti rakastunut.

Syömishäiriö on pelkkä kahlitseva suhde. Se ei ole terve, eikä siitä oikeasti seuraa mitään hyvää. Rakkauden sokaisemana siitä kärsivä vain luulee, että on löytänyt onnen lähteen, ja antaa kaiken aikansa sille. Edelleen joudun joka päivä taistelemaan itseni kanssa, jotta en alkaisi taas uskoa tuohon syömishäiriöni flirttailuun, jolla se yrittää saada minut lankeamaan, unohtamaan paranemisen ja heittäytymään sen syliin aivan niinkuin ennenkin. Tätä on todella pelottava myöntää, mutta olen elänyt tuossa sairaassa suhteessa niin pitkään, että se on minulle huomattavasti läheisempi kuin monet ihmiset. Siihen on liian helppo turvautua ja sitä on ihan liian helppo rakastaa.

Siksi kaiken tämän ristiriitaisuuden keskellä yllätyinkin kovasti, kun eräs anonyymi sanoi:


"mä en ihan ymmärrä..


ensin sä oot muka syömishäiriöinen ja sit yhtäkkiä bling, sä ootkin "terve". ja paasaat täällä kauneudesta ja terveys asioista.
ja jos sun mielestä noi naiset noissa kuvissa isoissa vartaloissaan on kauniita niin hyvä juttu. mutta voin lyödä vetoa, että kyllä noikin naiset haluaisi olla laihoja.


mutta kauneushan on katsojan silmässä!


kyllä mä itse olen mieluummin laiha kun lihava, ei tule sairauksia."

En missään vaiheessa ole väittänyt olevani terve, ja minusta on hyvin yllättävää, jos kukaan saa blogistani sellaisen kuvan. Missä vaiheessa tuo "bling" olisi tapahtunut? Minusta itsestäni tuntuu siltä, että joka toinen postaukseni on negatiivinen ja joka toinen positiivinen, sillä juuri siten tunteeni heittelevät: välillä tunnen oloni jopa terveeksi, kun taas hetken päästä tuntuu etten ikinä parane ja pääse eroon laihuuden ihannoinnista ja kehoni vihaamisesta. Joka ikinen päivä vedän vatsaani sisään ja pukeudun hoikistaviin vaatteisiin, jotka peittävät pahimmat ongelmakohtani.


Tämän kaiken keskellä yritän tehdä parantumiseen motivoivia postauksia sekä itseni että muiden hyödyksi. Minun mielestäni nuo edellisen postauksen naiset nimittäin ihan oikeasti ovat kauniita ja ennen kaikkea kadehdittavan onnellisen ja tyytyväisen näköisiä - minäkin tahtoisin osata olla vapautunut ja iloinen. Enkä todellakaan usko noiden naisten haluavan olla mitään muuta kuin he ovat, sillä hehän näyttävät ihan mielettömän upeilta!

Anonyymi mitä ilmeisimmin itsekin kärsii syömishäiriöstä, luultavasti aika pahasta kun kerran näkee kuvien naiset lihavana. Lihava on eri asia kuin normaali, mutta valitettavasti pahimmillaan syömishäiriöiselle pienikin rasvamäärä on maailman kamalin asia. Itsekin olen ollut siinä tilanteessa, ja nyt olen hyvin kiitollinen siitä, etten enää ajattele niin, vaan osaan nähdä kauneutta muussakin kuin laihassa vartalossa.

Voisin jatkaa tästä aiheesta vaikka ikuisuuden. Vihaan syömishäiriötäni, rakastan syömishäiriötäni, vihaan sitä että rakastan sitä, ja rakastan sitä että vihaan sitä. Näiden tunteiden seassa on hyvin vaikeaa tasapainoilla, mutta tärkeintä on tajuta se, että tuo rakkaus on vain järjetöntä ja tuhoontuomittua, sairauden aiheuttamaa tunnetta. Onneksi tässä ei ole mikään kiire: minulla on koko loppuelämä aikaa parantua.