Perfektionismipohdintaa

 

Puhuimme tänään psykiatrini kanssa täydellisyyden tavoittelemisestani. Vertailen itseäni jatkuvasti muihin ja vaadin itseltäni täydellisyyttä joka asiassa. Tahdon kauneimmat kasvot ja ihanteellisen, kadehdittavan vartalon, tahtoisin että kaikki pitäisivät minua kauniina ja että minuun ihastuttaisiin jatkuvasti. Tahtoisin siis olla kaikin puolin täydellinen.

Psykiatrini esitti minulle kysymyksen, jota jäin miettimään pitkäksi aikaa: mitä uskon saavuttavani täydellisyydellä? Millä tavalla luulen elämäni parantuvan täydellisen kauneuden myötä? Menin ihan hiljaiseksi, sillä en oikeasti osannut vastata. Kyllähän minä järjellä tiedän, ettei kukaan voi olla täydellinen ja että kaunis ulkonäkö ei vaikuta siihen, millainen olen sisältä. Enhän minä muiltakaan ihmisiltä vaadi täydellisyyttä, vaan pidän heitä ihanina ja hurmaavina juuri sellaisina kuin he ovat!

Miettiessäni asiaa tajusin, että tahtoisin olla tavattoman kaunis vain siksi, että minussa olisi edes jotain kiinnostavaa. Pidän itseäni niin tylsänä ja epäkiinnostavana ihmisenä, että toivoisin edes ulkonäköni viehättävän ihmisiä ja tuovan heitä luokseni. Jotenkin olen myös kuvitellut, että kauniina olisin itsevarma ja sitä kautta myös kiinnostavampi ihminen. Minun täytyisi todellakin oppia sietämään epätäydellisyyttä ja arvostamaan itseäni tällaisena kuin olen.

Oli hyvä puhua näistä asioista ääneen. Vaikka olen mielessäni pohdiskellut suunnilleen samoja asioita, oli todella hyvä saada keskustella niistä ammattilaisen kanssa. Suosittelen, että kaikki tekin, jotka kärsitte samoista ongelmista, haette keskusteluapua. Minua ahdisti aluksi ihan mielettömän paljon ja meinasin perua koko ensimmäisen tapaamisen, mutta nyt olen suunnattoman onnellinen siitä, että uskalsin astua kuraattorin ovesta sisään: sitä kautta olen päässyt puhumaan psykiatrille, ja huomenna pääsen vihdoin juttelemaan ravitsemusterapeutin kanssa!! :D Jännitän huomista ihan hirveästi, mutta samaan aikaan olen ihan mielettömän toiveikas ja innokas.

Olo on oikeasti helpottunut ihan uskomattoman paljon, kun ongelmista on saanut puhua. Seksuaalinen hyväksikäyttö on jäänyt viime vuoteen, ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän se minua ahdistaa. Vaikka vielä välillä näen siitä painajaisia ja vaikka hyväksikäyttäjän kasvot ilmestyvät mieleeni aina silloin tällöin, on olo nyt ihan mielettömän paljon vahvempi, kun olen saanut tukea ja keskusteluapua kahdeltakin eri taholta. Toivottavasti syömisongelmien kanssa käy samalla tavalla, ja kaikki tämä jää lopulta kokonaan taakse!