Vielä koittaa kaunis päivä

Laitanpa tähän alkuun saamani kommentin, joka helpotti oloani huomattavasti ja toivottavasti auttaa teitäkin:

pasfacile sanoi:

Hei tyttönen!

Vahingossa eksyin lukemaan blogiasi (ja lueskelin marraskuisiakin juttujasi). Hiukkasen olen sinua vanhempi, mutta kovasti sympatiseeraan!

Halusin myös kertoa omasta masennuksestani rohkaisuksi. Itselläni se ei liittynyt syömishäiriöön vaan enemmänkin ylisuorittamiseen ja liialliseen itsekritiikkiin - ajattelin, että en ikinä voi olla tarpeeksi hyvä edes itselleni. Noista pahimmista ajoista on nyt n. 7 vuotta. Tällä hetkellä en enää tarvitse masennuslääkkeitä, tunnen oloni "normaaliksi", ja luotan siihen että tulevaisuus tulee olemaan vähintäänkin ihan ok. Vaikka kuinka elämä tuntuu tiettynä hetkenä merkityksettömältä, ei se sitä ole.

Tiedän, että silloin kun masentaa, ei jaksa ajatella, että joskus voisi olla paremmin. Toivottavasti puhut vielä koulullasi kuraattorille ja terveydenhoitajalle näistä! Täällä on nimittäin ainakin yksi tyttönen, joka jaksoi tuskastella psykologien kanssa ja odotella, että elämä muuttuisi vähän paremmaksi. Ja kyllähän se muuttui. Nyt on enemmänkin kuin ihan ok. Ja sullakin vielä tulee olemaan. Sitä ihanampia ne hyvät hetket on, mitä syvemmällä on käynyt. Kunhan et jää sinne pohjamutiin.


T. Maija

Kiitos sinulle, Maija, kommenttisi todellakin rohkaisi minua ja paljon <3 Kiitos myös kaikki muutkin ihanat lukijat, jotka kommentoitte ja tuette, olette jotain ihan uskomattoman tärkeää lohduttavine sanoinenne! :)

Olen itse juuri paininut sen tunteen kanssa, että miten tämä olo voisi tästä parantua, kun ammattiapu ei ainakaan vielä tunnu oikein missään. Päällimmäisenä on ollut sellainen olo, että miten muka ikinä voin olla tyytyväinen itseeni, ulkonäkööni ja vartalooni, kun koko elämän olen vihannut itseäni ja tavoitellut täydellistä minää. Maijan kommentti kuitenkin auttoi minua tajuamaan, että ei tämä kestä ikuisesti, vaikka nyt ahdistaa ihan suunnattomasti. Juttelinkin viimeksi psykiatrini kanssa siitä, että jostain syystä minua ahdistaa aina todella paljon käydä tapaamassa häntä, kun en oikein tiedä mitä pitäisi sanoa ja minulla on aina sellainen olo, että kaikki ihmiset, hänkin, pitävät minua ihan säälittävänä luuserina. Oli kuitenkin helpottavaa saada puhua asioista ihan suoraan ja rehellisesti, ja siihen apu kai perustuukin: että voi luottaa ja puhua ihan kaikesta. Enää ei ahdista ollenkaan ajatus mennä juttelemaan, vaan se tuntuu pelkästään hyvältä: elämässäni on joku joka ihan oikeasti kuuntelee ja ymmärtää.

Psykiatri myös laittoi minulle lähetteen ravitsemusterapeutin luokse, ja menen tapaamaan häntä tammikuussa. Hänen kanssaan on tarkoitus keskittyä vääristyneisiin ruokatottumuksiini ja kehonkuvaani. Toiveeni ovat hyvin korkealla, sillä psykiatri sanoi, että monet hänen luonaan käyneet syömishäiriöiset ovat olleet erittäin tyytyväisiä juuri kyseiseen ravitsemusterapeuttiin ja kokeneet saaneensa häneltä hyvin apua. Ehkä minäkin hänen avullaan pikku hiljaa opin syömään normaalisti ja arvostamaan itseäni :)