Tästä se lähtee

En tiedä yhtään mitä ajatella. Siitä on jo viikkoja, kun ensimmäisen kerran kävin juttelemassa kuraattorin ja terveydenhoitajan kanssa, ja siitä lähtien tunteeni ovat olleet hyvin pinnalla aiheuttaen itkuisuutta ja omituista vaihtelua tyhjyyden tunteen ja toiveikkuuden välillä.

Kerroin siis kuraattorille ja terveydenhoitajalle kaiken. Kerroin
vanhempieni erosta,
äitini välinpitämättömyydestä,
siitä että minulla on hirveä ikävä kaukana asuvaa isääni,
että en tiedä miten suhtautua isääni sen jälkeen kun sain selville hänen pettäneen äitiä,
että tuntuu siltä etteivät vanhempani tai ystäväni välitä minusta oikeasti,
että haluaisin vain tuntea oloni arvokkaaksi ja rakastetuksi,
että sen sijaan tunnen olevani suuri, kömpelö, tylsä ja aina tiellä,
että pelkään koko ajan ihmisten pitävän minua tylsänä luuserina,
että en osaa syödä normaalisti,
että ajattelen ruokaa koko ajan,
että haluaisin koko ajan syödä jotain hyvää,
että olen 11-vuotiaasta asti laihtunut ja lihonut ja laihtunut uudestaan ja uudestaan,

että minua ahdistaa ja haluan päästä tämän paskan keskeltä pois.

Itkin ihan kamalasti ja minua hävetti olla naama turvoksissa ja ripsivärit poskilla, mutta he kuuntelivat ja kommentoivat, ja minusta ihan oikeasti tuntuu siltä että he ymmärsivät. Kuitenkin lähtiessäni pois olin hyvin yllättynyt siitä, että sovimme uuden tapaamiskerran. Olen niin tottunut siihen, että jos joku joskus jaksaa kuunnella ongelmiani, asia jää siihen. Tuntui hyvältä ajatella, että ehkä oikeasti vihdoinkin saan apua.

Seuraava kerta olikin jo muutaman päivän päästä, ja kävellessäni koululle päin minua alkoi yhtäkkiä ahdistaa ihan hirveästi. En tiennyt yhtään mitä sanoisin tai mitä he sanoisivat, en ollut koskaan aiemmin kokenut sellaista, että ongelmieni käsittelyä jatkettaisiin. Mielessäni pyöri ajatuksia siitä, että olin ehkä itse keksinyt koko toisen tapaamisen tai että minua ei jaksettaisikaan enää kuunnella eikä minua otettaisi vakavasti.. Minua jännitti ja tuntui siltä, että haluaisin vain lähteä pois ja jättää asian siihen. Tiesin kuitenkin, että tulisin katumaan jos en nyt koputtaisi ovelle, ja pitkällisen harkinnan jälkeen oven takana uskalsin lopulta koputtaa.

Onneksi uskalsin, sillä minut otettiin hymyillen vastaan. Minun ei tarvinut sanoa ensin mitään, vaan kuraattori alkoi puhua ja kävi läpi asiat, joista puhuimme viimeksi. Sen jälkeen keskustelimme kuraattorin ja terveydenhoitajan kanssa siitä, olisiko minulle paras vaihtoehto psykologi, Syömishäiriökeskus vai joku muu taho. Kuraattori piti kuitenkin tärkeänä sitä, että ainakin aluksi kävisin säännöllisesti juttelemassa hänen kanssaan, sillä muun avun saaminen saattaisi kestää pitkäänkin: koulupsykologillemme en pääsisi ainakaan ennen tammikuuta jos silloinkaan, sillä hän on niin varattu. Seuraava kuraattorin tapaaminenkin sovittiin vasta kolmen viikon päähän. Pieni ahdistus alkoi taas tulla esiin: jäisikö tämä nyt kuitenkin tähän, unohdettaisiinko ongelmani pikku hiljaa?

Kävin kuitenkin terveydenhoitajan luona pari päivää sen jälkeen, ja hän kehotti minua ottamaan yhteyttä Syömishäiriökeskukseen. Minua alkoi taas ahdistaa: en minä itse pystyisi ottamaan sinne yhteyttä, en tietäisi mitä sanoa, ja tuntui siltä ettei siellä edes otettaisi minua vakavasti, kun en edes ole alipainoinen vaan ihan normaaleissa mitoissa. Ongelmana on myös se, että Syömishäiriökeskuksen hinnat ovat melko korkeat, eikä minulla itselläni oikein olisi varaa käydä siellä. Minun pitäisi siis puhua asiasta vanhemmilleni. Kuraattori ja terveydenhoitaja kehottivat minua jo aikaisemmin puhumaan kunnolla vanhempieni kanssa, mutta en ollut saanut sitä tehtyä, se tuntui liian pelottavalta.

Eräänä päivänä sitten kuitenkin syödessäni äitini kanssa kahdestaan pohdin koko ruokailun ajan, että tämä olisi nyt hyvä hetki puhua. Mielessäni pyörivät vain edelliset kerrat, jolloin olin yrittänyt puhua hänelle, eikä hän ollut ymmärtänyt yhtään vaan sivuuttanut aiheen ihan kokonaan. En olisi halunnut kokea uudestaan samaa hylkäämisen ja arvottomuuden tunnetta. Muistelin kuitenkin terveydenhoitajan kannustusta, ja lopulta uskalsin kertoa äidilleni käyneeni puhumassa asioista. Kerroin, mitä kuraattori ja terveydenhoitaja olivat minulle sanoneet, ja minua itketti. Enemmän minua kuitenkin itketti se, että äitini ei tuntunut vieläkään ymmärtävän. Hän ei taaskaan ottanut minua vakavasti, minusta tuntui ettei hän välittänyt yhtään. Minä itkin, ja hän naureskeli. Se sattui ihan uskomattoman paljon.


Myöhemmin samana päivänä puhuin äitini kanssa uudestaan, ja hän sanoi tahtovansa auttaa, mutta ei vain tiedä miten. Hän kysyi, voisiko soittaa isälleni, jotta hänkin saisi tietää. Minusta se oli hyvä idea, sillä en olisi pystynyt kertomaan kaikkea uudestaan myös isälleni. Äitini siis soitti hänelle, ja isäni soitti minulle ja lopulta jouduin kuitenkin kertomaan hänelle kaiken. Tuntui, että tuona päivänä jouduin itkemään ihan liikaa. Loppujen lopuksi oli kuitenkin helpottavaa saada kaikki asiat molempien vanhempieni tietoon, sillä he molemmat ilmaisivat haluavansa auttaa.

Päädyimme isäni kanssa sellaiseen ratkaisuun, että hän varaa minulle ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Kävin siellä muutama päivä sitten, ja taas jouduin kertomaan kaiken uudestaan. Vaikka se oli vaikeaa, en enää tällä kertaa jaksanut itkeä, vaikka kyyneleet meinasivat koko ajan tulvia silmistäni. En vain jaksanut enää sitä, että itken ja näytän rumalta, turvonneelta sammakolta. Kerroinkin sen, oikeastaan kerroin kaiken mitä ajattelin, olen niin väsynyt valehtelemaan ja esittämään iloista. Teimme yhdessä masennustestin, jonka tulos oli kohtalaisen masentunut. Sovimme uuden tapaamisen ensi viikolle, jolloin käyn tapaamassa myös lääkäriä, joka on erikoistunut syömishäiriöihin.

Toivon ja uskon, että tästä alkaa nyt vihdoinkin kaiken tämän pahan olon nujertaminen ja valoisampi tulevaisuus.

(Ps. Vaikka minua on itkettänyt ihan hirveästi kaiken tämän keskellä, on päällimmäisenä tunteena helpotus: en ole enää yksin♥)